Aamulla herään ja otan kameran käteen. Olen tehnyt niin jo monena aamuna reilun vuoden ajan. Aamu on raikas, hieman viileä. Ei varmasti mene enää monta päivää ennen kuin ensimmäiset hallayöt tekevät paluunsa.

​Elämme kesän ja syksyn taitteessa. On sadonkorjuun aika niin pelloilla, puutarhassa kuin metsässä ja villissä luonnossa. Hiljaiseksi aamua ei voi sanoa, mutta lintujen ääniä on paljon vähemmän kuin viime viikolla. Silloin pääskyset tekivät vielä villejä harakiri-solmuja yläilmoissa. Näköjään useimmat pihapiirin pesueista ovat lähteneet viikonlopun aikana kohti lämpimämpiä maita.

Tänään on juuri oikea päivä tehdä uusia havaintoja Kiitoslehdosta. Kiitoslehto on noin 50 x 100 metrin alue eli noin puolen hehtaarin kokoinen metsälehto kotitaloni vieressä. Viime kesänä siellä tehtiin sovellettu päätehakkuu. Lähes kaikki suuret tukkipuut korjattiin pois, mutta pieniä jätettiin paljon enemmän kuin mitä tänä päivänä on tapana. Oksista muodostettiin kekoja, joita ei tavallisen tavan mukaan haettu pois, vaan  keot jätettiin eläimille suojaksi. Toimenpiteen seurauksena synkkä kuusimetsä muuttui lehdoksi: alueella näkyy nyt enimmäkseen lehtipuita, runsaasti valoa ja pieniä havupuita. Nimesin alueen Kiitoslehdoksi, koska samoihin aikoihin syntyi ensimmäinen lapsenlapseni.

Lapsenlapsen syntymä herätti minussa ennennäkemätöntä kiitollisuutta, mutta myös monenlaisia ihmetyksen tunteita. Uudet ulottuvuudet pyörivät mielessäni. En ollut enää yksilö vaan osa ketjua. Tämä ei ole vain sanoja, se oli vahva tunne kehossani. Tuntui kuin ajatukset suuntaisivat saman aikaisesti pitkälle tulevaisuuteen kuin myös menneisyyteen. Lapsi kasvaakin siinä  maaperässä, jonka meidän perheemme ja hänen isänsä perhe ovat muokanneet valoineen ja varjoineen.

Saan nauttia siitä, miten edelliset sukupolvet ovat tätä maapalaa hoitaneet. Nyt jatkan ketjua, haluan hoitaa Kiitoslehtoa. Aloitin tutustumalla tarkemmin siihen, mitä puiden siimeksessä tapahtuu. Siksi olen nyt vuoden verran lähes joka aamu tehnyt pienen kävelyn Kiitoslehdon reunoja pitkin, astunut ojan yli ja havainnoinut kameran linssin läpi, mitä siellä tapahtuu. Yllätyn joka kerta. Löydän jotain, josta en tiennyt. Monimuotoisuus puolen hehtaarin metsässäni on häkellyttävä. Monenlaisten kasvien, lintujen ja hyönteisten ohella poluilla on tullut vastaan susi ja ilves, mäyrä, mäyräkoira ja kettu. Valkohäntäpeura, kauris, kotka, rusakko, metso, huuhkaja, pöllö, sepelkyyhky, palokärki. Toki ei aina silmästä silmään vaan jälkiä jättäen tai äännellen. Kun seison hetken hiljaa ja katselen samaa palaa maata päivästä toiseen ajatuksen kanssa silmät, korvat ja nenä aukeavat ja saan kokea pieniä ihmeitä. 

​Tämä aamu on sellainen. 

/Katja

Suomen luonnon päivää vietetään 28. elokuuta. Mistä Sinä olet Suomen luonnossa kiitollinen? ​

​Tervetuloa meidän blogiin. Jes ollaan niin innoissaan tästä, ja iloisia että säkin olet täällä nyt!

Blogin nimi pitää sisimmässään kaiken ytimen. Tulemme kirjoitamaan tottakai lehmistä (COWS), jaamme ajatuksiamme, kerromme pienestä perheyrityksestä (LOVE) ja ennenkaikkea haluamme kaikkea tätä tehdä hyvän mielen, hymyn kanssa! (LAUGHS)

Aiheet liittyvät enimmäkseen lehmiin, mutta laajasti. Tulemme kirjoittamaan myös lehmiin kytköksissä olevista teemoista, kuten luonnosta, säästä, ruuasta ja tunteista. Välillä saatamme olla faktojen äärellä, toisinaan kaiken muun. Luvassa on mm. lehmätarinoita, tietokirjoituksia, tutkimuksia ja kirjoituksia elämästä lehmän silmin.  Kerromme myös meistä ja kauppamme Onnenläntti tuotteiden taustoista.

Jos nyt tuntuu jo siltä, että meitä voisi olla kiva seurata niin tilaa uutiskirjeemme, jolloin saat muistutuksen blogimme olemassaolosta ja muusta toiminnastamme silloin tällöin. Voit myös ottaa seurantaan Instagram tilimme (@lehmanpuhe) tai facebookkimme (Jos lehmät puhuisivat), jossa pidämme sinut ajantasalla ajankohtaisista kujeistamme.

Julkaisemme blogiin postauksen joka viikko keskiviikkoisin!

Lyhyesti meistä.

Täällä ruudun toisella puolella kirjoittaa äiti Katja
ja hänen tyttärensä Tanja. Pähkinänkuoressa Katja on sisältömme aivot ja Tanja silmät. 

Katja on syntyjään saksalainen, mutta on nyt asunut jo puolet elämästään Suomessa. Hän on tehnyt pitkän uran maatalouden parissa, toiminut mm. mataloustoimittajana, lomittajana, luomuneuvojana ja tutkijana. Koulutukseltaan Katja on agrologi, taideterapeutti ja ravitsemus- ja terveysneuvoja. "Ihmisten ja eläinten hyvinvoinnin edistäminen on ollut päällimmäisenä mielessä oleva haasteeni kouluajoista lähtien. 30-luvulla vaarini jätti maatilan ja opiskeli lääkäriksi. Minä luovuin lääkiksen opiskelupaikastani sen jälkeen, kun olin vuonna 1986 kesätyönä hoitanut Äijälän vammaisten tuki ry:n puutarhaa. Työ kädet syvästi mullassa erityisten ihmisten kanssa muutti käsitystäni siitä, mitä tarvitsemme voidaksemme kokonaisvaltaisesti hyvin.  Vuosien saatossa kokemuksia on kertynyt paljon, ja tämä blogi onkin ihana alusta kertoa niistä."

Taideterapia- opintojen jälkeen elokuussa 2017 syntyi idea lehmä aiheisesta näyttelystä. Siitä kehittyi Jos lehmät puhuisivat -näyttelyhanke, jonka toteutimme MTK Varsinais-Suomen kanssa Leader-hankkeen turvin.  "Sen kuvat ja tarinat lumosivat minut täysin. Se on syy miksi hankkeen loputtua halusin vain jatkaa, vaikka pandemia iski melko pian päätökseni jälkeen ja hankaloitti todenteolla tapahtumien ja näyttelyiden järjestämiseen perustuvan yritykseni toimintaa."  Näin syntyi ja kasvoi Onnenläntti. 

Tanja on auttavana kätenä kaikessa yrityksen toiminnassa. "Minulla ei ole samanlaista kosketuspintaa lehmiin. Olen kuitenkin huomannut, miten lehmät ovat nykyään lapsille vieraita. Koen merkityksellisenä (maalla kasvaneena), että tietoisuus lehmistä, siitä raskaasta työstä mitä maatilalla tehdään, säilyisi tulevaisuudessakin. Se, että olet nähnyt lehmän laitumella, lukenut lehmistä kirjan, keskustellut niistä tai käynyt navetassa antaa tärkeää perspektiiviä. Mielestäni on tärkeää, että  tiedämme mikä lehmä on ja minkälaista työtä heidän ympärillään tehdään. Sitä työtä kun ei varmasti kukaan tee rahan perässä, vaan "rakkaudesta lajiin". Itse pelaan tavoitteellisesti jalkapalloa, jota sitäkään et naisurheilijana tee suurien rahasummien perässä vaan nimenomaan "rakkaudesta lajiin". Tältä osin osaan siis samaistua ja samaan aikaan tiedän että maataloustuottajien työ on vielä moninkertaisesti merkityksellisempää kuin oma pallon perässä juokseminen. Siksi minusta on kiva olla mukana toiminnassa lehmien maailmassa!"

Käy ensilukemisiksi lukemassa kaksi edellistä julkaisua, niistä selviää mitä saksalainen vieras koki suomenkarjan kanssa ja minkälaisia tarinoita kuvien takaa löytyy.  Sen jälkeen: ei muuta kuin ensi keskiviikkoon!

Tanja & Katja

Olen elänyt 22 vuotta ylämaankarjani parissa. Joukossa, tekisi mieleni sanoa - niin tiiviisti olen ollut osa elikkojeni elämää, että ketunpoikaset ja kurjet pitävät minua yhtenä naudoista, leikkivät ja tanssivat kevätkarkeloitaan, vaikka seison muutaman metrin päässä lehmieni keskessä.

22 kertaa on vuosi kiertynyt laitumien ympäri, keväästä syksyyn, syksystä kevääseen. Olen oppinut nuuhkimaan sateita ja kuuntelemaan tuulia, lukemaan hiljaista naudan kieltä suoraan lämpimänä huokuvan emon kyljistä, aistimaan petojen läsnäoloa tai herkkutattien kasvua. Lehmät ovat opettaneet.

Säässä kuin säässä, mihin vuoden- tai vuorokaudenaikaan hyvänsä, olen aina ihastellut sitä, miten sulavasti nautani kuuluvat ympäristöönsä, sulavat ja sulautuvat maastoon. Ne ovat. Ne sopivat ja sopeutuvat. Löytävät makuupaikat, ruohotupsut ja rapsutuspuut, hääräävät ja harrastavat, luuhaavat ja laiskottelevat. Elävät, olevat, lehmäilevät. Vuoden jokaisena päivänä.

Kuva ja teksti: valokuvaaja Riikka Palonen, Köyliö
​

”Golfkenttä, kesähyppyrimäki, kuntorata, pitkän matkan juoksubaana, kaksi joukkuetta harjoittelemassa jalkapalloa”, ystäväni kiertää ympäriinsä ja luettelee epäuskoisena näkemäänsä. Ystäväni on Saksasta, emme ole nähneet 30 vuoteen. Seisomme Vöyrin urheilukentällä elokuisena iltana. Ilta on viileä.

”Mistä tällainen kenttä tänne maaseudulle?” Kenttä kuuluu Norrvalla Campukselle. Vöyrin kunnan ja Folkhälsanin yhteistyössä synnyttämä valmennuskeskus mahdollistaa nuorille urheilun ja koulutuksen yhdistämisen riippumatta kodin sijainnista. Jalkapalloilijoille, suunnistajille ja hiihtäjille löytyy huipputason valmennusta. Harjoittelun ohella voi suorittaa lukion tai valmistua ammattiin, mm. liikunnan neuvojaksi, hierojaksi tai personal traineriksi. Suurin osa opiskelijoista asuu viikolla asuntolassa.

”Suomi on vastakohtaisuuksien maa. Paljon tehdään eri tavalla kuin Saksassa ja maaseutu hyötyy vahvoista kunnista”, selitän ystävälleni. Illalla näytän hänelle hiljaisuutta. Käymme Merenkurkussa uimassa, nukumme vanhoissa sängyissä, saaristolaistila lumoaa. Kesälomat ovat loppuneet. Ihmisiä ei näy.
​
Aamulla nousemme varhain. Tänään on työpäivä. Minun pitää käydä pohjalaisella lypsykarjatilalla. Tila on osallistunut tutkimukseeni maidon laadusta suomalaisilla maatiloilla. Puolen vuoden ajan olen seurannut 14 tilan toimintaa ja ottanut maitonäytteet analysoitavaksi Saksaan. Lopputulos oli, että Suomessa erot maidon rasvahappokoostumuksessa ovat paljon pienempiä kuin Keski-Euroopassa. Silti löytyy tiloja, joiden maidossa omega-3- ja CLA-pitoisuudet ovat kaksi kertaa yli keskiarvon. Jos maidon omega-3-pitoisuus yleisesti olisi yhtä korkea kuin tilan pohjoissuomenkarjan lehmillä, niin keskustelu maidon rasvan ympärillä olisi toisenlaista. Maito voisi miltei korvata kalan omega-3:n saannin turvaamisessa. Tänään haluan haastatella tilan väkeä karjan ruokintakäytännöistä ja kuvata eläimiä. Tarkoitus on julkaista tutkimustiedot videodokumentissa.

Sää ei suosi meitä. Sataa kaatamalla. Mutta emäntä on vastassa iloisin mielin, ja ystäväni mielestä kaikki on uutta, jännää ja mielenkiintoista.

Emäntä päästää 30-päisen lehmälauman laitumelle. Eläimet kirmaavat, vastustavat, juoksevat, tulevat lähelle, puskevat toisiaan, nuuskivat maitohorsmaa. Ystäväni ottaa kamerani haltuunsa. Hän tähtää ja tarkentaa. Kuvavirrasta ei meinaa tulla loppua.
​
Kotimatka sujuu vilkkaan keskustelun merkeissä. Sekä Suomi että lehmät olivat koskettaneet, muuttaneet jotain ystäväni sisimmässä. ”En ole ollut niin rentoutunut vuosiin!” ystäväni huokaisee onnellisesti ennen kuin nousee laivaan Turun satamassa. Taivaalla näkyy sateenkaari.
 
Silloin se syntyy, Idea näyttelytapahtumasta, joka vie lehmät kaupunkilaisten luokse ja palan Suomea Saksaan. 

(Teksti julkaistiin ensimmäistä kertaa Jos lehmät puhuisvat -näyttelyn yhteydessä  3.7.2018/ Katja)