Onko sinulla pitkään hautunut unelma tai haave joka on kummitellut pitkään sisimmällä sydämessäsi? Törmäsin vastikään Salon Veturitallissa loistavaan vaihtoehtoon päästä toteuttamaan pitkäaikaisia haaveita. Olimme mieheni kanssa viemässä autoa biokaasuremonttiin kun hoksasin, että samalla kun ollaan Salossa, voisin piipahda Salon taidemuseolla. Petri Ala-Maunuksen näyttely La-La-Land olisi enää muutaman päivän esillä, eli nyt olisi viimeinen hetki katsoa mitä mielikuvitusmaan kutkuttavan nimen takana piilee. Mieheni kävi siinä välissä Nesteen kahvilla lukemassa rauhassa päivän lehden. Parisuhteen winwin-hetki. ​

Kenties voisimme paremmin ottaa nämä pienet hullut äänet vakavasti uudesta lähestymiskulmasta. Nimittäin tuon rämpyttävän soittajan ja kahelin näköisen miehen esitys harmonisten puulaaksojen keskellä kohensi minulle ihmeellisellä tavalla koko taidenäyttely elämystäni. Sen jälkeen kun olin nähnyt rokkarin, olivat isot kuvat puista ja maisemista minun silmissäni paljon mielenkiintoisempia.  Myös ripustetut pienet kuvaelmat heräsivät uudella tavalla henkiin, vaikka ne sopivat erilaiselta tyyliltä jo valmiiksi erinomaisesti kokonaisuuteen. 
​
​/Katja

Alla videossa pieni pätkä Petri Ala-Maunuksen näyttelyn La-La-Land tunnelmaa. 

Tänään keskiviikkona 17.11.2021 monella torilla Suomessa voit tavata maataloustuottajia ja ostaa tuotteita tuottajahintaan, eli sillä hinnalla, jolla tuottajat myyvät perunoita, munia, viljaa kauppaan tai elintarviketeollisuuteen. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että viisi kiloa perunoita myydään eurolla. Kymmenen kanamunaa puolella eurolla, lihakeittoannos neljälläkymmenellä sentillä ja hernekeittoa kymmenellä sentillä. Samaan aikaan pääsee keskustelemaan siitä, mitä elintarvikkeiden tuottaminen pelloilla ja eläinsuojissa tarkoittaa käytännössä ja miten reilu hinta muodostuisi.

​MTK:n laskelmien mukaan viljelijän osuus elintarvikkeiden kauppahinnoissa on sitä pienempi, mitä pidemmälle tuote on jalostettu. Kuluttajan maksamasta kolmen ja puolen euron olutlitran mallasohrasta tuottaja saa 4 senttiä ja 1,75 euron kaurajuoman kaurasta viljelijä saa seitsemän senttiä. Kanamunista ja maidosta noin kolmanneksen.  Epäsuhde on usein luomutuotteissa kaikkein suurin: yli viiden euron luomuruisleivässä tuottajan saama osuus on kaksikymentäyksi senttiä, vaikka viljan tuottajahinta tuplaantuisi, sitä tuskin harva kuluttaja huomaisi kauppakassissaan.
​

Moni maatila on akuutissa talouskriisissä, koska tuottajahintoihin ei tullut asianmukaisia korotuksia, vaikka lannoitteiden, rehujen, sähkön, polttonesteiden, koneiden ja rakennustarvikkeiden hinnat ovat kuluneen vuoden aikana nousseet nopeasti. Tilannetta pahentaa fakta siitä, että tuottajahintoihin ei ole tullut asianmukaisia korotuksia moneen vuoteen ja satovuodet ovat olleet haastavia. Viimeisten kahdenkymmen vuoden aikana maatilat ovat laittaneet hurjasti energiaa ja panostusta siihen, että tuotanto optimoidaan ja kulurakenne minimoidaan. Tämä kortti on siis pelattu ja lisäksi monilla tiloilla on jo jouduttu ottamaan lainaa väliaikaiseen markkinahäiriöön ja siitä johtuvan kassavirtaongelman tasoittamiseen.

​Mietin hivenen kyynisenä, minkälaisia mahdollisuuksia hinnannostoihin Elintarviketeollisuusliiton toimitusjohtaja Mikko Käkelä, Päivittäistavarakaupan liiton toimitusjohtaja Kari Luoto visioivat tämän päivän paneelikeskustelussa. Oletan, että tänään- niin kuin niin usein aikaisemminkin vedotaan pitkäaikaisiin sopimuksiin ja maailmanmarkkinahintatasoon, jonka kanssa joudumme kilpailemaan pienessä Suomessa. Viimeiset kaksikymmentä vuotta, on suomalaisessa elintarviketuotannossa valinnut kummallinen itsestäänselvyys siihen, että raaka-aineet ostetaan hintaan, joka nojaa maailmanmarkkinahintaan. Tämä perustellaan EU-jäsenyydellä. Sama EU jäsenyys kuitenkin mahdollistaa itävaltalaisille tuottajille tuottavan viljelyä alppimaan haastavissa olosuhteissa.
​

​Meillä on yksi maailman haastavimpia ilmastoja ruoanviljelyyn, meillä on korkeimmat standardit ja odotukset viljelyn ympäristöystävällisyydestä ja tottakai eläinten hyvinvointi on äärimäisen tärkeää, mutta silti maataloustuottajalle maksetaan sen mukaan miten muualla myydään. Jos samaa logiikkaa sovellettaisiin muilla aloilla, niin Mercedes Benz autoja myytäisiin Toyota Yariksen hinnalla. Se olisi kuluttajille kieltämättä hurjan kivaa ja autoja menisi varmasti hyvin kaupaksi mutta Mercedes Benzin tarina loppuisi nopeasti. Vaikka jokainen vakaavarainen tuotantoala selviää lyhyen ajan tuotantohinnoista, jotka eivät vastaa kustannusrakennetta on selvää, että pitemmän päälle selviävät vain sellaiset tuotannot, joissa myyntihinta kattaa tuotantokustannukset ja tuottaa lisäksi sopivasti ylijäämää, niin kutsuttu voittoa. Ilman voittoa ei ole resursseja kehittämään toimintaa, eikä turvapuskuria, jolla reagoida heikompiin vuosiin, sään tai maailmaan yllätyksiin.

​Muussa kuin ruoantuotannossa on itsestäänselvyys, että kysyntäpiikki tai muut haasteet oikeuttavat hintojen nousun. Tätä olemme pandemiavuosina voinut nähdä monissa ja hyvin yllättävissä paikoissakin. Kun juuri nyt olemme  pandemianaikaisen lockdownin myötä nähneet, miten tärkeää kotimainen tuotanto on, miten on mahdollista, että alkutuotannon hinnat eivät saa seurata kustannuksien nousupainetta?
​

Yksi syy lienee se, että poliittinen tahto mataliin elintarvikehintoihin on iso. Ihan ymmärrettävästä syystä: matalat elintarvikehinnat varmistavat, että kaikilla on syötävää tulotasosta riippumatta. Toinen etu on se, että matalat elintarvikehinnat vapauttavat rahaa muuhun kulutukseen, mikä pitää talouden rattaat pyörimässä.

​Kaupalle taas matalat sisäänostohinnat mahdollistavat paremmat katteet, jolla voi rahoittaa uudistuksia ja isoja alennuskampanjoita. On itsestäänselvää, että kaupalla on sisäänrakennettu mekanismi ostaa mahdollisimman edullisesti. Tämä toki pätee kaikkiin tuoteryhmiin. Suurin ero ruoan alkutuotannosta muun maailman tuotantoon on se, että muu tuotanto voi yksinkertaisesti panna ovet kiinni, jos kauppaehdot eivät ole riittävän hyvät. Se on yrityksen tasolla ikävää, mutta eettisesti mutkatonta. Näin kysyntä ja tarjonta tasapainottuvat toisistaan. Jos kauppa haluaa tiettyä tuotetta, niin on selvää, että pitää löytää ainakin yksi valmistaja, jolle tuotantokustannuksien rakenne vastaa kaupan ja kaupan asiakkaiden maksuvalmiutta. Jos tuote on kysytty ja sitä tarvitaan paljon, niin kauppa hyötyy siitä vain, mikäli usea valmistaja pystyy valmistamaan sitä kustannusrakenteen puitteessa.
Maataloustuotannon suhteen asia on toisin. Maataloustuotteiden valmistusta ei voida noin vain lopettaa. Sehän tarkoittaisi, että ruoan sijaan tuotetaan nälkää. Nälän tuottaminen on eettisesti miltei mahdotonta ajatella.

Loppupäätelmänä voidaan todeta, että koska alkutuottajat kantavat suurta eetistä velvoitetta, tarvitsisi toimiva kaupankäynti alkutuotannon kanssa uudenlaiset eettiset lähtökohdat. Tahtotilan lisäksi kaivataan sopimuskulttuuria, jossa tiedossa oleva kustannusrakenne muodostaa tuottajahintojen minimitason.
​Onko tänään se päivä, kun alkaa ruokatuotannon uusi eettinen sopimuskausi?
 
https://www.mtk.fi/-/reilustikotimaista
Paneelikeskustelua sai seurata MT livinä. Tässä yhtenveto:https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/maatalous/artikkeli-1.1642021

Viime viikon blogin kirjoitus herätti runsaasti keskusteluja eri Facebook ryhmissä. Hienoa! Tänään katsotaan tarkemmin mitä ratkaisuja meillä olisi käsillämme. Tehokkaan uloskäynnin ilmastokeskustelun syyttävästä ilmapiiristä voisi tarjota yksinkertainen toteamus: 
​
”Maapallon ilmastoa ei paranneta vain keskustelemalla ja vielä vähemmän syyttämällä toisiamme. Ilmaston lämpenemisen hillitseminen vaatii tavoitteelisia tekoja ihan meiltä jokaiselta. Mitkä ovat sinun päämääriäsi ilmaston lämpenemisen hidastamisen suhteen?"

Jos keskustelijat, siis me, tartumme suurella joukkovoimalla  10 ja 20 % muutoshaasteeseen, saisimme kahden vuoden aikana tuloksia, jotka mahdollisesti jo yksin riittävät ennustetun ilmastokatastrofin hillitsemiseen.

Miksi? Niin luonto ja orgaanit yleensä toimivat. Usein uuden tasapainon saavuttaminen ei vaadi 100 % muutosta, vaan pienen korjausliikkeen, jonka jälkeen kokonaissysteemi jäälleen toimii. Niin painonpudotuksessa kuin metsäkuolemissa tai sinileväsaastumisessa voidaan nähdä sama: Kun pahin kuormitus lieventyy, keho, metsä tai järvi toimivat taas paremmin. Tätä en kirjoita avatakseni porttia laiskistumiseen ensimmäisten 20 % saavuttamisen jälkeen, vaan asettaakseni asian mittasuhteeseen. Kukaan asiantuntijoista ei tiedä, mitä oikeasti tulee tapahtumaan, kun on päästy hyvään alkuun. Ihmisten aiheuttaman ilmastomuutoksen suhteen puhutaan ilmiöstä, jota ei ennen ole ollut. Aina kun on kyse ennen kokemattomattomasta ilmiöstä, ennustettavuus asiantuntijoiden dataan nojaten on hyvin pieni. (Psykologi Daniel Kahnemann, on saanut taloustieteen Nobelpalkinnon kyseisistä havainnoista. esim. kirja Ajattelu – Nopeasti ja Hitaasti).
​
Omissa toimialoissani eli painotuotteissa ja maataloudessa on isoja haasteita, mutta niin on jokaisella toimialalla. Päätin viime vuoden keväällä että vähennän omaa hiilijalanjälkeäni seuraavan kahden vuoden aikana 10-20 %. Uskon, että kokonaisteholta 80 % vähennys omassa ja yritykseni hiilijalanjäljessä seuraavan 10 vuoden aikana on mahdollista saavuttaa ja aion tehdä töitä sen eteen. 

Tunnistan, että tämänhetkiset virallisetkaan laskelmat, eivät ota kokonaiskuvaa huomioon enkä ole nähnyt vielä hiilijalanjälki-laskuria, joka ei tunnu muuta kuin hämmentävältä ja raskaalta. On myös monia kohtia, jossa turvautuminen toimialojen teknisiin ratkaisuihin johtaa harhaan. Esimerkiksi sähköautoiluun, tuulivoiman tai aurinkovoiman käyttöön liittyy ainakin toistaiseksi vielä myös monta ympäristöä kuomittavaa tekijää. Siksi matkaa pitää tehdä hitaasti edeten, askel kerrallaan.
​
Asiaa voisi verrata runsaasta ylipainosta laihduttamiseen. Vaikeasta ylipainosta laihduttamisessa tavoitteen saavuttaminen vaatii alkurysäyksen jälkeen hitaampia kehitysaskeleita. Varsinkin silloin, kun halutaan tukea hyvän terveyden saavuttamista. Itse aloitin ilmastoystävällisyyden vähentämällä turhia tavaroita ja toimintoja pois prosentti kerrallaan, niin työssä kuin yksityiselämässä. Hidastin toimintaani sen verran, että huomaisin paremmin sudenkuopat, joissa olen totuttautunut tuhlaamaan raakaaineita voidakseni olla tehokas. Niitä löytyykin yllättävän paljon! Huomasin, että toimitapojen muuttaminen vähemmän tuhlaavaiseksi ei ole helppoa, mutta hyvin palkitsevaa. Usein lopputulema on parempi. Työssäni satsaan entistä enemmän laatuun ja raaka-aineiden säästöön. Työnteko on nykyään hauskempaa ja vähemmän kuormittavaa, koska pienen hidastuksen ansiosta huomaan eniten rasittavat pullonkaulat. Yksityiselämässä ensimmäinen askelmani oli, että vähensin ruokahävikkiä jääkaapissani. Pandemia-aika poisti ylimääräisen matkustamisen lähes automaattisesti. Nyt onkin jännä nähdä, mikä tulee olemaan minulle luontainen versio kestävästä matkustamisessa, etenkin kun kahden maan kansalaisena on pakko matkustaa jonkun verran, nähdäkseni lähimmäisiäni. 

Meillä Suomessa 10- 20 % vähennys omaan hillijalanjälkeen ei vaadi luopumista tärkeistä asioista, eikä myöskään vaadi kalliita teknisiä ratkaisuja. 10 % syntyy useimmissa talouksissa, yrityksissä ja toimijoissa ylimääräisistä hankinnoista, toimenpiteistä, matkanteosta ja jätteestä. Ylimääräisellä tarkoitan nimenomaan turhaa, eli sellaista, josta ei ole mitään iloa tai mikä ei tuo oikein mitään lisäarvoa. Tämä on oleellista. On olemassa tärkeitä matkoja, tärkeäitä hankintoja ja väistämätöntä jätettä.

​Toiset 10 % säästön hiilijalanjäljessä voi lähes kuka tahansa saavuttaa suhteellisen helposti, kun miettii miten omaa energia ja raaka-ainekäyttöä voisi hieman järkevöidä - tässä ei tarvitse ajatella kaikkea mahdollista, vaan edetä isoimmasta pienimpään. Usein on olemassa yksi tärkeä ja suhteellisen iso energiankäyttöön liittyvä toiminta, johon ei ole  jaksanut kiinnittää huomiota. Näitä ovat esimerkiksi kodin tai tuotantotilojen lämpötila tai energialähde.

Siis sanoista tekoihin. Haastan sinut mukaan miettimään omalla kohdallasi, miten lähiaikoina voit vähentää omaa hiilijalanjälkeäsi, niin yksityiselämässäsi kuin työssäsi. Toivon, että tyydyt pieniin askeliin. Prosentti kerrallaan ja korkeintaan 10 % vuodessa. Yhdessä olemme ennemmän!
 
Katja 

Tanjan mietintää aiheeseen liittyen: 

Osallistuin vastikään kutsuseminaariin, jossa saksalaiset ympäristöasiantuntijat ja maatalousasiantuntijat pohtivat naudan roolia ilmastomuutoksessa. Nopeasti kävi selväksi, että naudan todellinen rooli on hyvin erilainen, kuin naudalle sysätty paholaisenrooli ilmastomuutoskeskusteluissa. Selväksi kävi myös, että ilmastomuutoskeskustelua on vaikeaa käydä ja vielä vaikeampaa seurata. Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n raportit ovat täynnä arvokasta informaatiota, mutta myös todella täynnä erilaisia lukuja, joissa luetellaan niin korkeita kuin matalia todennäköisyyksiä. Lukujen perusteella voi kehittää hyvin erilaisia ja vastakkaisiakin väittämiä. Kun on kysymys ilmastosta, voisi raporttia hyvin verrata säätiedotukseen. On tehty paljon faktojen kokoamiseksi, mutta ilmasto on ilmiönä niin monisyinen kokonaisuus, että tulos ei ole aina sama kuin ennuste. Tarkemmin tarkasteltuna ilmastopaneeliraporttien perusteella esitettyjen väittämien todenperäisuus on huomattavasti heikompi kuin sääennuste parin viikon päähän. 

​Nauta on helppo pukea ilmastopaholaisen rooliin: Euroopassa peräti puolet maatalouden laskennallisista hiilidioksidipäästöistä tulee naudan metaanipäästöistä. Maailmanlaajuisissa laskelmissa toinen suuri paholainen on riisinviljely, jonka vuoksi naudan metaanipäästöille jää 30-40 prosentin osuus.  Kuulostaa pahalta, mutta onko tämä totta?

Totta se on silloin, kun jätetään paljon muita asioita huomioimatta. Tutkaillaanpas asioita tarkemmin:
 
Ensimmäiseksi pitää katsoa kokonaisraameja: Vuodesta 1790  katsottuna maankäytölle ja maankäytön muutokselle (siis karkeasti sanottuna maataloudelle) laskettiin 36 % ilmaston hilidioksiidimäärästä. Lisääntyneestä energiankulutuksesta johtuen suhde näyttää vuodesta 2010 laskettuna erilaiselta: nyt enää 14 % ilmaston ylimääräisestä hiillidioksidistä johtuu ruoantuotannosta ja muusta maankäytöstä. Lopuista 86 % lähes kaikki on fossiilisten polttoaineiden käytön seurausta. Eli: Jos haluamme saada muutosta aikaan, pitää joka tapauksessa ja hyvin voimakkaasti saada hillittyä fossiilisten polttoaineiden käyttöä. 

Toiseksi pitää katsoa tilastollisten menettelytapojen aikaansaamaa vääristymää. Raporteissa kaikki naudat lasketaan olevan yhtenäistä joukkoa, vaikka yksin Euroopassa naudat kasvavat hyvin erilaisissa olosuhteissa. Jokaisella maatilalla on omanlaisensa ympäristö ja tehdään erilaisia ratkaisuja. Tarkasteltaessa esimerkiksi yksittäistä rehu komponenttia soijaa, on Brasiliassa metsäpolton jälkeen kasvaneen soijan hiilijalanjälki kymmenen kertaa isompi, kuin Euroopassa kasvatetun soijan. Kotimaisen rypsirouheen hiilijalanjälki taas on kymmenes eurooppalaisesta soijasta. Voidaan siis todeta, että kyllä naudantuotannossa on ongelmia ja sitä kautta syntyy pistemäisesti suuri hiilijalanjälki, mutta suurin osa ongelmista aiheutetaan suhteellisen pienillä alueilla. Asian korjaamisen vaatisi, että ongelma-alueet nimetään selkeästi ja yksilöityinä.
 
Kolmas vääristymä tulee laskentatavasta. Tarkkana lukijana saatoit huomata, että kirjoitin laskennalliset hiilidioksidipäästöt. Hämmentävä ilmiö keskusteluissa ja laskelmissa tulee siitä, että laskea voi vain mitä on tiedossa. Nautojen päästämä metaani on hyvin tutkittua ja tiedossa jo vuosikymmenet. Ei ilmastomuutoksen vuoksi vaan siksi, että tutkijat kiinnostuivat miten naudan aineenvaihdunnan tuottamaa metaania seuraamalla voisi optimoida rehuannoksia. Luonnossa metaania syntyy aina, kun orgaaninen aine hajoaa hapettomassa tilassa. Aina, kun metsän puu tai joku luonnon muu kasvi kuolee ja hajoaa, syntyy luonnon kiertokulussa jonkin verran metaania. Tätä metaania ei ole mitoitettu, eikä yhtä hyvin dokumentoitu, kuin lehmin pötsissä syntyvä metaani. Kun orgaaninen aine, eli kasvi tai eläimen ruumis hajoaa hapellisessa tilassa, syntyy muitakin kaasuja, enimmäkseen hiilidioksidia. Tämä on luonnollinen kierto: Ensin auringonvalon voimalla kasvit rakentavat hiilidioksidista orgaanisia aineita. Elämän loppuessa, orgaaninen aine hajoaa takaisin hiilidioksidiksi tai muuksi kaasuksi. 
​

​Neljäs vääristymä tulee siitä, että hiilinielut ovat pitkälti unohtuneet keskustelusta. lmastopaneelien raporteissa hiilinieluilla on perinteisesti ollut pieni rooli. Tämä siitä syystä, että hiilinieluista ei voida sanoa paljoa suurilla todennäköisyyksillä, kertoi meille Tobias Reichert, Germanwatch-ympäristöjärjestöltä. Hiilinielun potentiaali on suuri, mutta suuria ovat myös arvioiden vaihteluvälit ja sitä mukaan ennusteen pieleen menemisen riski. Vaihteluväli on suuri toisaalta tiedon puutteen vuoksi, mutta myös, koska sitä voi toteuttaa eri tavoin ja eri toteuttamistavoilla on eri seuraukset. Esimerkiksi kasvisvaltaiseen ruokavalion siirtymisen CO2 säästöpotentiaali vaihtelee 0,7 Gt ja 8 Gt välillä. Jopa niin selvältä tuntuvan hiilinielun potentiaali, kuin metsittyminen vaihtelee 0,5 ja 10 Gt välillä. Tasapainoisen arvostelun kannalta ei saa unohtaa, että maataloudella ja erityisesti naudantuotannolla on tärkeä rooli myös hiilinieluna. Hiilinielu tarkoittaa luonnollisen kierron ensimmäistä puoliskoa: hiilidioksidin rakentamista orgaaniseksi aineeksi. Tarvitsemme naudan rehukasveja, erityisesti nurmea, jotta hiili sitoutuu maaperään. Nurmen hiusjuurella hiilidioksidi muuttuu monimutkaisen prosessin kautta mullan humukseksi. Rehukasvit sitovat hiiltä lyhytaikaisesti omissa rakenteissaan. Lähes kaikki minkä kasvissa näet on alun perin ollut hiilidioksidia.
 
Hyvien ratkaisujen kannalta hankaloittava tekijä on, että vaikka IPCC.n raporttien lähtökohta on raportoida, eli todentaa asioita neutraalisti, niitä luetaan ja kerrotaan helposti syytöksinä. Lähtökohtaisesti raportit luettelevat tekijöitä, joilla ihmiskunnan elintavat ovat nostaneet ilmakehän hiilidioksidipitoisuuksia. Ihmiskunnan määrän seitsekertaistuessa ja elinolosuhteiden noustessa on ilmakehän hiilipitoisuuden nousu tapahtunut huomaamattamme. Nyt olemme ikään kuin murrosikäiset, joille sanotaan: Kun juokset, tulee hiki ja pitää käydä suihkussa. Kun juhlit, on aamulla sotkuista ja olo kohmelo. Jos ajatellaan säätiedotusta, olisi varsin hassua, kun joku ottaisi ”kylmän rintaman törmääminen lämpörintamalle” henkilökohtaisena syytöksenä. Sen sijaan on viisasta ottaa myrskyvaroitus todeksi ja tutkia mitä voi tehdä sen eteen, että oma lähipiiri säästyy vahingoilta. Voi esimerkiksi tarkistaa, että kattokiinnitys on kunnossa eikä mitään turhaa loju irtonaisena ulkona. Tämän hetken ilmastokeskustelu on vielä melko kaukana omaan toimintaan kohdistuvilta teoilta. Sen sijaan, että miettisin mitä voin omassa lähipiirissä tehdä varmistaakseni yhteisen selviytymisen, ohjaan ongelman eteenpäin. 

Kommenteissa keskustelu auki, jatketaan ensiviikolla!
Katja 

Ylämaan karja on yksi maailman yli 250 karjarodusta. Se kuuluu lihakarjarotuihin ja on jalostettu ensisijaisesti emolehmätuotantoon.  Emolehmätuotanto tarkoittaa, että tuotannossa emolehmät tuottavat laadukkaita vasikoita. Myytävä lopputuote on liha, mutta ennen lihaksi päätymistä eläimet elävät pitkään laitumella tai ulkona laumassaan. Lehmä-emo synnyttää kerran vuodessa vasikan. Vasikka elää emänsä kanssa ja juo sen maitoa noin puolivuotiaaksi asti. Sen jälkeen nuoret vasikat lähestyvät sykukypsyyttä ja usein ne erotetaan omaksi ryhmäksi. Urospuolisia nuoria nautoja kutsutaan mullikoiksi ja naaraspuolisia hiehoiksi. Se kuinka pitkään hiehot ja mullikat kasvavat riippuu lihakarjarodusta. Toiset kasvavat nopeammin, kuin toiset.

​Ylämaankarjan hiehot ovat noin kahden vuoden iässsä valmiita teurastettaviksi, sonnit kolmevuotiaina. Hiehoista muutama valitaan jatkamaan pitkää elämää emolehmänä ja muutama sonni astutussonnina. Kaikki emolehmätuotannon lehmäroduista ovat pitkäikäisiä. Hyväkuntoinen ja terve emo voi synnyttää yli kymmenen kertaa, ylämaankarjan keskuudessa viisitoistakaan kertaa ei ole harvinaisuus. Lehmän tiineys kestää saman verran kuin ihmisen raskaus, eli noin yhdeksän kuukautta. Siksi emolehmä saatetaan tiineeksi uudestaan noin kolmen kuukauden kuluttua poikimisesta, jolloin seuraava vasikka syntyy noin vuoden kuluttua edellisestä. Lehmä tulee tiineeksi sonnien astuttaessa sen tai keinosiemennyksen kautta. Ylämaankarjalla tavallisinta ovat lauman mukana kulkevat sonnit. Tällä luonnollisella lisääntymistavalla on paljon etuja, mutta myös haittoja. Sonnit voivat olla vaarallisia, laumansa puolustajia. Heidän läsnäolo ja käsittely vaatii tuottajilta erinomaista karjasilmää ja käsittelytaitoa.

​Ylämaankarja elää siis laumassaan, sinne syntyen vasikoita. Ne elävät vapaina ja vasikat saavat kasvaa luonnollisessa ympäristössään. Hyvä laatuiset vasikat voidaan ottaa emokasvatukseen, osa sonneista astutussonneiksi ja loput menevät teuraaksi. Lauma elää ympäri vuoden ulkona, pärjäten paksun turkkinsa ansiosta myös kylmissä ja karuissakin olosuhteissa. Ylämaankarja tilallisen arkeen kuuluu mm. laumansa hyvinvoinnista huolehtiminen, isojen laidunalueiden teko ja ylläpitäminen. Kesäisin Haikut syövät laitumen ruohoa, mutta talvisin heille pitää viedä suuria määriä rehua-säilörehua tai heinää. Rehujen viemisessä, ruokinnassa ja juomaveden huollossa talvisin säällä kuin säällä on haasteensa.

Ensi viikolla 27.9.2021 lanseeramme uuden kuvan: Minä olen. Tämän kirjoituksen ajatuksena on, että kun seuraavan kerran näet Highland Cattle taulun tai ostat Minä olen- taulumme, tiedät hieman enemmän rodusta ja ymmärrät sen olevan lehmä, niinkuin muutkin lehmämme.​

Aikaisemmissa kuvissamme Onnenläntin tuotteissa on ollut kolme eri rotua ja nyt onkin ilo saada mukaan neljäs rotu! Niinkuin ihmisissä erilaisuus ja ainutlaatuisuus on kaunista, on näin myös lehmissä. Rotuina tähän astisissa kuvissamme ovat olleet lihanautarotu Hereford, suomenkarjarotu Lapinlehmä sekä suomen toiseksi yleisin maitorotu Ayrshire.
​
Nyt haastamme sinut, kommentoi minkä kuvan lehmä on mielestäsi mitäkin rotua? Voit samalla halutessasi kirjoittaa mikä kuva herättää sinussa eniten tuntemuksia ja miksi? 

Vuonna 2009 aloitin tutkimukseni lehmän maitorasvan laatueroista. Tällöin Suomessa oli noin 11 000 maitotilaa. Viime viikolla kerroin tuloksista kansainvälisessä konferenssissa (2nd International Biodynamic Conference 2021.) Tänäpäivänä maitotiloja on enää vähän yli 5000. Raju supistuminen jatkuu. Mikäli tilahaastatteluihin perustuvat ennusteet toteutuvat on meillä muutaman vuoden päästä enää 2000 lypsylehmiä pitävää tilaa.
 
Olet kenties kiinnittänyt huomiota lehmien häviämiseen maaseutumaisemastamme. Viime vuosikymmenellä on hävinnyt noin 6000 maitotilaa, 90-luvulta katsottuna jopa 40 000.
 
Ei ole siis ihme, että lehmistä ja laidunnuksesta riippuvaiset lintu- ja hyönteislajit ovat dramaattisesti vähentyneet. Niillä on karkeasti 40 000 paikkaa vähemmän elää ja lisääntyä, kuin vielä 30 vuotta sitten.

Taloudelliselta kannalta karjatilojen vähentyminen ja jäljellä olevien tilojen tilakoon kasvattaminen tuo paljon etuja. Isommat tilat pystyvät tuottamaan edullisemmin, koska koneet, tilat ja ihmisten työaika tulee tehokkaampi hyödynnetyksi.  Jatkojalostajien, eli meijereiden on paljon edullisempi hakea maitoa 2000:lta tilalta kuin 12 000:lta. Lopputulemana suurempien tilojen ansiosta maito on kaupassakin edullisempaa.
 
Maatalouskoulutuksessa ja maatalouspolitiikassa tilakoon kasvattaminen onkin ollut selkeä päämäärä ainakin 70-luvulta lähtien. Siksi esimerkiksi aloittavan viljelijän tuen saaniin ehdoksi määritettiin jo 2000- luvun alussa 80 lehmää. (Tänäpäivänä keskimääräinen  lehmämäärä on n.50 lehmää)
 
Ala on niin tottunut kasvuun, että navetan remontti tai uudisrakennus ilman lehmäluvun kasvua harvoin saa hyväksyntää. Tuttuja ovat tarinat pankeista, jotka kieltäytyvät rahoittamasta 50 lehmän navettaaa, mutta tarjoavat samalla rahaa 200 lehmän rakennukseen. Myös maitotuottajien kesken paine kasvuun on suuri. Usein tyrmätään melko äänekkäästi mietteitä rakennusurakasta, joka pohjautuisi vanhan lehmäluvun säilyttämiseen.
 
Suurin osa pienistä navetoista on parsinavettoja. Näissä perinteisissä navetoissa lehmät ovat kiinnitettyinä parsiin. Kesäisin parsinavetan lehmät liikuskelevat vapaasti laitumella, mutta talvisin eläimet ovat koko ajan kiinni, mikä ei enää vastaa nykypäivän käsitystä optimaalisista pito-olosuhteista. Myös ihmisen työskentelyn kannalta parsinavetta on epäedullista ja sisältää runsaasti fyysistä työtä. Pito- ja työolosuhteiden päivittäminen ei käy napin painalluksella. Luvassa on iso rakennusprojekti ja kuten äsken jo todettu, rakennusprojektin yhteydessä lehmäluku useimmiten vähintään tuplaantuu.
 
Tästä näkökulmasta näyttää väistämättömältä, että pian eläisimme tilanteessa, jossa maassa toimii noin 1000 karjatilaa, osa lypsää maitoa ja osa kasvattaa lihakarjaa. Teknisesti tämä on hyvin toteutettavissa. Tämä ei tarkoittaisi valtavan isoja karjatiloja, vaan keskimäärin 400 lehmää per maitotila.
 
400 lehmän tilalla on toki jonkun verran haasteita tavoiteltaessa hyvää ympäristöjälkeä ja eläinten hyvinvointia, mutta ne ovat voitettavissa osaavalla tilanpidolla. Ympäristön kannalta ongelman ydin ei ole kasvavat tilakoot, vaan pienten tilojen häviäminen.
 
Taloudellisessa mielessä on ongelma, että isot tilat lisääntyvät, koska niiden olemassaolo alentaa maitohintoja. Alempi maitohinta tekee jossain vaiheessa pienien tilojen toiminnan (nykyisellä rahoituskaavalla) mahdottomaksi.
 ​

​Se on hyvä kysymys. Patenttiratkaisua ei ole. Ongelman tunnistaminen ja sen sanoittaminen on ensimmäinen askel kohti muutosta.  Seuraava askel olisi, että hyviä ja edullisia rakennusratkaisuja pienille tiloille olisi helposti saattavilla. Lisäksi on tärkeää että pienten karjatilojen välttämättömyys tunnistetaan hyvän tulevaisuutemme kannalta poliittisesti.  

11.9 vietetään lähiruokapäivää, jolloin moni tilalainen avaa ovensa. Tämä on oiva mahdollisuus maallikolle tutustua tilan toimintaan ja tukea heitä ostamalla suoraan tilalta! Löydä tila läheltäsi osoitteesta www.ostatilalta.fi.

https://stat.luke.fi/maatilojen-rakenne-2008_fi
Tietohaarukka 2019 Maaatalous-ja puutarhayritysten päätuotantosuunnat
https://www.ruokatieto.fi/sites/default/files/media/ruokafakta/tietohaarukan_taulukot/tietohaarukka2015_suomi.pdf
https://stat.luke.fi/tilasto/32 Maatalous ja puutarhayrityksien rakenne 2020
​

Aamulla herään ja otan kameran käteen. Olen tehnyt niin jo monena aamuna reilun vuoden ajan. Aamu on raikas, hieman viileä. Ei varmasti mene enää monta päivää ennen kuin ensimmäiset hallayöt tekevät paluunsa.

​Elämme kesän ja syksyn taitteessa. On sadonkorjuun aika niin pelloilla, puutarhassa kuin metsässä ja villissä luonnossa. Hiljaiseksi aamua ei voi sanoa, mutta lintujen ääniä on paljon vähemmän kuin viime viikolla. Silloin pääskyset tekivät vielä villejä harakiri-solmuja yläilmoissa. Näköjään useimmat pihapiirin pesueista ovat lähteneet viikonlopun aikana kohti lämpimämpiä maita.

Tänään on juuri oikea päivä tehdä uusia havaintoja Kiitoslehdosta. Kiitoslehto on noin 50 x 100 metrin alue eli noin puolen hehtaarin kokoinen metsälehto kotitaloni vieressä. Viime kesänä siellä tehtiin sovellettu päätehakkuu. Lähes kaikki suuret tukkipuut korjattiin pois, mutta pieniä jätettiin paljon enemmän kuin mitä tänä päivänä on tapana. Oksista muodostettiin kekoja, joita ei tavallisen tavan mukaan haettu pois, vaan  keot jätettiin eläimille suojaksi. Toimenpiteen seurauksena synkkä kuusimetsä muuttui lehdoksi: alueella näkyy nyt enimmäkseen lehtipuita, runsaasti valoa ja pieniä havupuita. Nimesin alueen Kiitoslehdoksi, koska samoihin aikoihin syntyi ensimmäinen lapsenlapseni.

Lapsenlapsen syntymä herätti minussa ennennäkemätöntä kiitollisuutta, mutta myös monenlaisia ihmetyksen tunteita. Uudet ulottuvuudet pyörivät mielessäni. En ollut enää yksilö vaan osa ketjua. Tämä ei ole vain sanoja, se oli vahva tunne kehossani. Tuntui kuin ajatukset suuntaisivat saman aikaisesti pitkälle tulevaisuuteen kuin myös menneisyyteen. Lapsi kasvaakin siinä  maaperässä, jonka meidän perheemme ja hänen isänsä perhe ovat muokanneet valoineen ja varjoineen.

Saan nauttia siitä, miten edelliset sukupolvet ovat tätä maapalaa hoitaneet. Nyt jatkan ketjua, haluan hoitaa Kiitoslehtoa. Aloitin tutustumalla tarkemmin siihen, mitä puiden siimeksessä tapahtuu. Siksi olen nyt vuoden verran lähes joka aamu tehnyt pienen kävelyn Kiitoslehdon reunoja pitkin, astunut ojan yli ja havainnoinut kameran linssin läpi, mitä siellä tapahtuu. Yllätyn joka kerta. Löydän jotain, josta en tiennyt. Monimuotoisuus puolen hehtaarin metsässäni on häkellyttävä. Monenlaisten kasvien, lintujen ja hyönteisten ohella poluilla on tullut vastaan susi ja ilves, mäyrä, mäyräkoira ja kettu. Valkohäntäpeura, kauris, kotka, rusakko, metso, huuhkaja, pöllö, sepelkyyhky, palokärki. Toki ei aina silmästä silmään vaan jälkiä jättäen tai äännellen. Kun seison hetken hiljaa ja katselen samaa palaa maata päivästä toiseen ajatuksen kanssa silmät, korvat ja nenä aukeavat ja saan kokea pieniä ihmeitä. 

​Tämä aamu on sellainen. 

/Katja

Suomen luonnon päivää vietetään 28. elokuuta. Mistä Sinä olet Suomen luonnossa kiitollinen? ​