Unelmista

La-La- Land

Onko sinulla pitkään hautunut unelma tai haave joka on kummitellut pitkään sisimmällä sydämessäsi? Törmäsin vastikään Salon Veturitallissa loistavaan vaihtoehtoon päästä toteuttamaan pitkäaikaisia haaveita. Olimme mieheni kanssa viemässä autoa biokaasuremonttiin kun hoksasin, että samalla kun ollaan Salossa, voisin piipahda Salon taidemuseolla. Petri Ala-Maunuksen näyttely La-La-Land olisi enää muutaman päivän esillä, eli nyt olisi viimeinen hetki katsoa mitä mielikuvitusmaan kutkuttavan nimen takana piilee. Mieheni kävi siinä välissä Nesteen kahvilla lukemassa rauhassa päivän lehden. Parisuhteen winwin-hetki. ​

Heti sisäänkäynnin jälkeen vastaan tuli TV-näyttö, jossa juuri viidestä kymmenelle näyttelyyn saapuneelle vierailijalle taitelija kertoi hänen kuvistaan ja mainitsi, että erityisen ylpeä hän on siitä, että lapset ja miehet tykkäävät hänen kuvistaan. Kuvat ovat melko suuria tauluja, joissa on useimmiten vuoristoinen metsämaisema, yhdessä myös vedenalaista maailmaa. Maisemat eivät ole välttämättä tosia, vaan vapaasti koottuja mielikuvitusmaisemia, joskin ilman isoja yllätyksiä. Puita, metsiä, vuoria ja laaksoja varioiden, osittain keskeneräisiä, epätodellisuuteen viitaten. Taulujen tyyli oli tarkka, sekä tyyli- että värimaailma muistuttivat minua kovasti kouluaikaisesta kuva-analyysista saksalaisista romantikoista. Maisematkin olivat hyvin saksalaisia. Luin näyttelyesitteestä, että nämä saksalaiset romantikot, niin sanotut Düsseldorfer Schule 1800- luvulta olivatkin olleet Ala-Maunuksen suuria esikuvia. Kuvissa on vahva valon tunne, on tärkeää mistä valo tulee ja mihen se suunnataan. Värit tulevat aamu- tai iltaruskan paletista. Ruska ja vihreä, täydennettynä violetilla ja pinkilläkin. Summa summarum kivoja ja joukossa monta taulua, jotka voisi ripustaa olohuoneeseenkin.  
​

Kuvan taulu: THE GREAT DELUGE, Petri Ala-Maunus

Rokkiunelma

Kuten saatat aavistaa, en kirjoita tätä blogia kivan kokemuksen vuoksi. Pysäyttävän elämyksen ja elämänkokoisen havainnon sain näyttelytilan kulmahuoneessa. Olin jo hetken kummastellut mitä tuo hiljainen kitaran rimputus ja ”babybaby, babybaby” hokema tarkoittaa. Se kuiski korviini muuten hiljaisessa näyttelyhallissa. Mysteeri ratkesi toisen salin takakulmassa. Siellä, pienessä huoneessa oli iso taulu TV, jossa valkonaamainen, hyvin rockhenkinen mies rämpytteli kitaraa ja lauloi: “babybaby” erilaisina variaatioina. Sisäänkäynnin videon perusteella tunnistin miehen taitelija Petri Ala-Maunuksi. Käänsin hämmästyneenä pääni ja näin parilla hyllyllä komean LP-levy juhla-albumim. Albumin tekstissä Petri Ala-Maunus kertoo, että kuvataitelija ei ole hänen pääunelmansa, vaan syvällä sielussa hän on aina halunnut olla rocktähti. Ei itse musiikin, vaan sen elämätyylin vuoksi. Rocktähden elämätyyli olisi niin makeeta!

​Nykyhetkessä hän tiedostaa, että nelikymppisenä ukkona, hänellä ei ole enää mahdollisuutta tulla rocktähdeksi, etenkin kun musiikin soittaminen ei innosta häntä, eikä hän viitsisi opetella instrumentin soittoa. Sisäinen draama sai onnellisen käänteen, kun hän löysi C-kasetin 80 -luvulta. Hän oli nauhoittanut kasetille 16-vuotiaana säveltämänsä ja sanottamansa laulun, juuri tämä samainen "Babybaby". Hän havahtui oitis, että siinä oli hänen rocktähteytensä ydin ja ryhtyi tuumasta toimeen. Oli juhlan ja juhla-albumin aika. Ala-Maunus suunnitteli lauluille juhla-edition julkaisemista. Hän pyysi tunnettuja ja vähemmän tunnettuja muusikkoja tekemään oman versionsa laulustaan. Nämä päätyivat Ala-Maunuksen oman rämpytyksen lisäksi LP- levylle. Lopputulemana hän sai juhlia LP:n yhden laulun perusteella- saavutusta mihin yksikään suuri rockbändi ei ole yltänyt: yhden laulun juhla-albumia. Nyt hänen sielunsa saa rauhan. Lapsuudesta vaivannut unelma saa kuin saakin toteutuksen. Kirsikkana kakun päällä kyseinen LP-levy on myynnissä ja sitä ostetaan, vaikka yleisemmin hauskaksi muistoksi taidenäyttelystä, kuin korvia hivelevän musiikin vuoksi. 

Pieni ääni sisälläni

Ala-Maunuksen tarinan rokkiunelmasta voi kokea totena tai ironisena. Elämmehän aikaa, jolloin unelmia hypetetään ja kaikesta halutaan tehdään unelmia. Mutta onhan myös niin, että lähes jokaisella on ihan oikeasti joku unelma sydämessä, joku juttu joka kuiskaa: “olisinpas tehnyt”. En sisimmissäni halua tätä, vaikka siinä olenkin melko hyvä, vaan oikeasti olisin halunnut olla….

Kenties voisimme paremmin ottaa nämä pienet hullut äänet vakavasti uudesta lähestymiskulmasta. Nimittäin tuon rämpyttävän soittajan ja kahelin näköisen miehen esitys harmonisten puulaaksojen keskellä kohensi minulle ihmeellisellä tavalla koko taidenäyttely elämystäni. Sen jälkeen kun olin nähnyt rokkarin, olivat isot kuvat puista ja maisemista minun silmissäni paljon mielenkiintoisempia.  Myös ripustetut pienet kuvaelmat heräsivät uudella tavalla henkiin, vaikka ne sopivat erilaiselta tyyliltä jo valmiiksi erinomaisesti kokonaisuuteen. 
​
​/Katja

Alla videossa pieni pätkä Petri Ala-Maunuksen näyttelyn La-La-Land tunnelmaa.